Hauhon tori varattu xx.10.2028!

 Halloota!

Kausi on vaihtunut, ja niin on ehtinyt vuosikin jo vaihtumaan. Itselläni on ollut tapana kirjotella tänne blogiin hiukan jotain päättyneestä kaudesta ja ehkä hiukan jotain tulevaisuudenkin näkymiä. Lähinnä itselleni ajatusteni ja suunnitelmieni jäsentelemiseksi, mutta tiedän, että siellä ruutujen takana on joitakin, joita ajatukseni kiinnostavat ja tykkäävät niitä lueskella. Ainakin äiti ja iskä :) 

No mitä viime kaudesta sitten jäi käteen, mitkä olivat suurimpia onnistumisia ja missä mentiin metsään? Kelataanpa hieman… 

Harjoituskausihan alkoi todella takkuisasti, kun ensin jouduin parantelemaan työtapaturman jälkiä säärestä. Onneksi mitään järin vakavaa ei kuitenkaan käynyt ja säären puolesta pääsin ihan kohtalaisesti treenailemaan. Syksyyn sattui myös ylirasitustilan hallintaa, ja siitä palautumista ja toipumista sekä jälleen uudelleen käynnistymistä ja jälleen sen ylirasituksen kanssa taiteilua. Opinnot alkoivat Lapin ammattikorkeassa työn ohella ja ahnehdin opintoja ihan valtavasti. Ekaan syksyyn ykkös- ja kakkosvuoden opinnot. Töissä kävin 100% työajalla ja treenatakin yritin 100% teholla. Koskaan syy- ja seuraussuhteiden suunta ei selvinnyt, mutta lopulta seinä tuli vastaan ja jouduin keräilemään itseäni kirjaimellisesti saatuani jonkinlaisen sairauskohtauksen töissä. Kaikki oli kuitenkin sen verran epävarmaa ja epäselvää, että oli vaikeaa päästä takaisin kiinni normaaliin elämään sen jälkeen. 

Jossain kohtaa talvea elämä voitti ja treenit alkoivat rullata jälleen tuttuun tapaan. Kompromisseja jouduin tekemään edelleen oikeastaan elämän jokaisella osa-alueella ja luullakseni kaikki osa-alueet tästä kärsivät. Kierrepalloja tuli oikealta ja vasemmalta ja yritin vain pysyä vuoristoradan vaunun kyydissä. Treenaaminen ei ollut optimaalista, palautumisesta puhumattakaan. Koko ajan takaraivossa hakkasi ajatus siitä, että mitä jos homma menee jälleen yli ja tulee uusi kohtaus. Tuntui, että elän ihan kiikun kaakun elämää, jaksanko vai enkö, puskenko itseäni juuri sopivasti äärirajoille, vai olenko sittenkin liian varovainen? Olisiko kapasiteettia käytettävissä, mutta pelaan liian varman päälle? Lähinnä treenien intensiteettien osalta. Kyti ajatus, että teenkö siihen hetkeen juuri oikeita asioita, vai pitäisikö pystyä tekemään enemmän kehittäviä treenejä? Entä jos pusken hiukan lisää, tuleeko kehitysloikka vai seinä? En ehkä uskaltanut ottaa selvää vaan pelasin koko ajan hieman varman päälle. Olen luonteeltani sellainen varman päälle pelaaja. Pelkään virheitä. En halua tuottaa pettymyksiä, en muille, mutta en ennen kaikkea itselleni. 

Juoksin kuitenkin kevättalvella seurani Ankkurin testijuoksussa oman ennätykseni, joten ei se harjoittelu nyt aivan metsään ollut voinut mennä. Kevät eteni ja kisakausi pyörähti käyntiin. Finnish Spring pitkällä matkalla loukkasin jalkaa ja päädyin keskeyttämään kisan. Pystyin kuitenkin juoksemaan seuraavan päivän viestissä. Kisat eivät menneet kevätkaudella yhtään niin hyvin, kuin odotin ja mihin fyysiset eväät oli olemassa testijuoksuennätyksenkin perusteella. Jotenkin jälleen kerran tiekunto ei siirtynyt maaston puolelle, ja suunnistuskin tökki. Aloin turhautumaan. Aloin kyselemään neuvoja muilta ja päätin siirtyä mukavuusalueelta ulos. Viimeinkin, moni varmaan ajatteli. Siirryin juoksemaan enemmän poluille. Se varmasti auttoi maastoaskeleeseen, mutta ei ehkä niin nopeasti ja paljoa, kuin toivoin. Mutta auttoi. 

SM-keskimatka juostiin keväällä ja sekä karsinta, että finaali olivat ihan hyviä suorituksia. Karsintaveto ei aivan riittänyt A-finaaliin, mutta ei se missään nimessä huonokaan veto ollut. B-finaalissa tuli myös kohtalainen veto, ei nyt mikään maaginen, mutta melko hyvä kuitenkin. Jukolan viesti lähestyi ja omat toiveet olivat melko korkealla oman suoriutumisen osalta. Viikkoa ennen kilpailua kuitenkin sairastuin. En pahasti, mutta sen verran, että se varmasti näkyi raskaassa maastossa käydyssä kisassa. Oman osuuteni alkaessa tiesin jo, että joukkueemme oli hylätty, joten viimeinen puristus ja keskittyminen loisti poissaolollaan. Flunssa ei enää juurikaan tuntunut kropassa, mutta ei se nyt varsinaisesti jalkaa myöskään keventänyt. Suoritus oli aivan todella huono. Onneksi sillä ei tällä kertaa ollut joukkueen sijoituksen kannalta mitään väliä.

Kesän harjoituskausi eli heinä- ja elokuu sujuivat oikein hyvin. Kun opinnot olivat kesätauolla, pystyin harjoittelemaan oikeastaan juuri kuten olin suunnitellut. Tuo pätkä palautti uskon omaan hommaan ja kaksi vuotta tähtäimessä ollut SM-erikoispitkä matka alkoi kutkuttamaan mielen päällä. Sitä ennen tuli yllättävä onnistuminen SM-pitkällä matkalla Ponsassa, kun pääsin ensimmäistä kertaa pääsarjassa pitkällä matkalla A-finaaliin. Finaalikin meni ihan kohtalaisen hyvin aivan loppua lukuunottamatta, kun ääripahat krampit yllättivät ja jouduin kävelemään radan loppuosan kovien kramppien säestäessä tuskan sävelmää. SM-yön karsinnassa tuli onnistuminen ja lopun virheestä huolimatta A-finaali kutsui. Finaalissa meno olikin sitten sen verran karmeeta, että päädyin keskeyttämään ja säästelemään itseäni omaa pääkisaani varten. 25mannassa tuli taas ihan hyvä onnistuminen ja lähestyvä pääkilpailu todella huuteli nurkan takana. 

Kuva SM-pitkän karsinnasta kuvaaja: Harri Pajula

SM-pitkän A-finaalin krampit ikuisti Harri Pajula

18.10.2025 SM-erikoispitkä matka, Savitaipale

Päivä, jota olin odottanut kahden vuoden ajan. Vuoden 2023 karvas 11. sija jätti hampaankoloon sellaisen kutinan ja kaivelun, että tämä omille ominaisuuksilleni sopiva maasto ja kilpailumuoto yhteislähtöineen, oli se hetki johon olin tähdännyt edelliset kaudet. Oma maalini jota kohti tein töitä. Tavoite oli asetettu myöhään syksyllä 2023 ja se oli kova: SM-mitali. Uskoin mahdollisuuksiini ottaa hyvänä päivänä mitali tuossa kisassa, tuossa maastossa. Plaketin tavoittelu ei tuntunut riittävältä, sillä olinhan sellaisen jo onnistunut saavuttamaan. Lisäksi 2023 “ep:llä” mitali oli jäänyt vain noin 5minuutin päähän, mikä 3tunnin kisassa on kuitenkin melko pieni ero. Uskoin, että tuo 5min ero on kurottavissa kahdessa vuodessa kiinni ja pystyn sen mitalin ottamaan. 

Kisa lähti lupaavasti liikkeelle ja pääsin heti alusta lähtien lähelle kärkeä. Minulla oli muutamia “hevosia” mietittynä, sellaisia, joiden uskoin pystyvän vetämään mitalivauhtia ja joiden letkaan kannattaisi hypätä. Ensimmäinen tunti menikin oikein hyvin, suunnitelman ja taktiikkani mukaan. Mutta sitten tuli maastonkohta, missä piti hiukan askelta pidentää ja loikkia risukossa. Herkät takareiteni eivät tästä muutoksesta tykänneet, vaan tunsin pienen nyppäisyn ja jouduin hiljentämään vauhtia välttääkseni totaaliset krampit, olihan kisaa vielä jäljellä vähintään 1,5h. Kun pääsin risukosta läpi, oli merkkaamani urheilija jo kaukana. Eikä takaa tullut heti ketään. Yritin vielä tasaisella kankaalla raivoisasti ajaa takaa, jotta pääsisin tuohon mitalivauhtiin takaisin, mutta turhaan. Se juna pääsi karkuun, ja olin syönyt omia voimiani aika paljon tuolla välikirilläni.

Toisella lenkillä sain seuraa ja uskoin, että olemme oikeastaan ihan hyvillä sijoilla menossa. Ehkä 6-10. Juoksu tuntui vahvalta ja pystyimme osan letkasta karistamaan kovalla vauhdinpidolla. Harmittavasti teimme muutaman virheen ja juuri karistamamme urheilijat pääsivät kuittaamaan. Lopulta näin viimeisen 2h aikana vain nuo kolme ureiijaa, joten aika tyhjää oli niin edessä kuin takanakin. Maaliin pääsin sijalla 15. Se on urani kolmanneksi paras SM-kisasijoitus, mutta tavoitteen ollessa palkintopallilla, tuntui se hirvittävältä epäonnistumiselta. Kisan jälkeen ei tuntunut oikein miltään. Toteutin omaa taktiikkaani juuri kuten olin suunnitellut, olin varmasti riittävässä suorituskunnossa ja kaikki oli kuten pitikin. Paitsi takareiteni. Lyhyt noin 30sekunnista minuuttiin kestänyt himmaus oli tällä kertaa kohtalokas. Kisan jälkeen selvisi, että sillä hajontakuviolla, joka minulla oli, ei ollut muita kärkiurheilijoita, kuin hopealle itsensä kammennut Topi. Että kun hänen kyydistä jouduin jättäytymään, niin muut kärkiurheilijat olivat jo sen verran kaukana edellä lyhyemmän alkuhajonnan vuoksi, etten yksin kyennyt saamaan heitä näköetäisyydelle ja kiinni. Kisan jälkeen olen kuullut paljon pulinaa hajontojen tasapuolisuudesta tai lähinnä siitä, että ne eivät olleet tasapuoliset. Ehkä eivät olleet, mutta turha sen taakse on mennä. En vain itse ollut vielä riittävän kova tai valmis. 

Kahden vuoden projektin päättyessä totaaliseen pettymykseen luulin sen tuntuvan vaikeammalta. Mutta sen verran tässä vuosien varrella on tullut lunta tupaan, että osasin lopulta melko hyvin käsitellä epäonnistumista. Tosin, yleensä jonkun projektin päättyessä tulee jossakin kohtaa uusi kipinä, uuden mahdollisuuden näkeminen ja uudesta projektista innostuminen. Nyt sellaista ei meinannut kuulua, ei sitten alkuunkaan. Pohdin syksyn mittaan paljon, että mitä urheilulla on vielä minulle annettavaa. Että vieläkö joku kisa tai projekti jostain löytyisi, joka saisi sen lapsenomaisen innostuksen syttymään. Että vieläkö on jotain mikä innostaisi hurjasti tavoittelemaan omia rajoja ja potentiaalia.

No lopulta syksyn edetessä sellaisia kisoja löytyi ja lapsenomainen liekki syttyi. Uskoisin, että niin kauan, kun joku sytyttää sen liekin sisimmässäni, jaksan omia rajojani tavoitella. Urheilemista tuskin lopetan koskaan, mutta sellainen realistinen huippuonnistumisen aikaikkuna (pääsarjassa) toki sulkeutuu jossakin vaiheessa, mutta vielä se ikkuna on auki, ja vielä sieltä ikkunasta näkyy sellainen huippu, jolle tässä elämässä haluan kivuta.

Kaudella 2028 järjestetään käytännössä kolmet kotikisat, ja siellä on se huippu jolle aion kavuta. SM-keskimatka Paimion Rastin järjestämänä, SM-viesti Pargas IF:n järjestämänä, ja kaikkein suurimpana tavoitteena SM-erikoispitkä matka Hauhon Sisun ja Lammin Säkiän järjestämänä. Tuota syksyä kohti tehdään töitä niin, ettei sen jälkeen tarvitse harmitella. Sitten kun, on nytten kun.

Nähdään Hauhon torilla 2028!

-JK

P.S. Vielä pieni tilannepäivitys siitä missä nyt mennään. Harjoituskausi lähti hyvin liikkeelle, vaikka aavistuksen alkuperäisistä suunnitelmista jouduinkin keventämään. Marras- ja joulukuu olivat kuitenkin todella hyviä, nousujohteisia kuukausia, ja hommat rullasi oikeastaan aika kivan tuntuisesti. Vuoden vaihtuessa iski taas kierrepalloa, kun yhden harjoituskauden parhaiten menneen treenin jälkeen jalkapöytään ilmestyi golfpallon kokoinen patti. Patti oli tulehtunut ja aiheutti lähes sietämätöntä kipua nilkan ja säären alueelle. Lääkärikäyntiähän se tarkoitti. Patti avattiin ja tyhjennettiin ja kovalla lääkityksellä on vuosi aloitettu. Tilanne ei ole vielä ihan hallinnassa. Oikeastaan vähän hermostuttaa, että joudutaanko jalkaa avaamaan uudelleen, mutta ehkä lähipäivät näyttää lähteekö patti laskeutumaan vai ei. Että sellainen vuoden aloitus täällä. Onko vielä myöhäistä toivoa terveyttä alkaneelle vuodelle? 

No, kuitenkin: terveyttä, tarmoa ja onnea alkaneelle vuodelle 2026!

Kirjoitan, siis olen

 Viime aikoina on taas alkanut poltella näppäimistöön tarttuminen. Blogin kirjoittaminen on jäänyt tyystin. Ei sille oikeastaan ole mitään muuta järkevää syytä, kuin etten ole oikein keksinyt mitä kirjoittaa. Toisaalta olen ajoittain miettinyt myös sitä, että tuskin kukaan enää nykypäivänä lukee tämmösiä. Pitäisi olla alle puolen minuutin video. Sekin jo puolet liian pitkä. Nykyihminen on niin kovin kärsimätön, kaninkoloon uponnut suorittaja, jolla ei ole aikaa eikä kiinnostusta mihinkään aikaa vievämpään, syvällisempään sisältöön.

Leuka ylös, havainnoi ympäristöäsi ja ole läsnä

No kirjoittelin nyt kuitenkin viime aikojen ajatuksistani. Yksi suurimmista haaveistani on joskus kirjoittaa kirja. Haaveissa olisi myös kirjoittaa oma elämäkerta. Itsestäni siis. Avata sitä, kuka minä olen, mistä tulen ja miksi olen sellainen kuin olen. Tällä pallolla on vain kourallinen ihmisiä, jotka tuntevat minut oikeasti. Toki ymmärrän, että olen suuressa maailmassa vain pieni ja mitätön tavan tallaaja. Silti itseäni kiehtoo hyvin suuresti ajatus siitä, että saisin kirjoittaa tarinani auki. Vaikka sellainen kirja ei välttämättä kiinnostaisikaan kuin sitä samaista kourallista, jotka jo valmiiksi minut tuntevat, niin itse kirjoitusprosessi on se, mikä saa minut haaveilemaan omasta kirjasta. Suuri haaveenihan on aina ollut olla jollain elämän osa-alueella (ehkä kuitenkin urheilussa) niin kova jätkä, että kirjan voisi hyvinkin kirjoittaa. On kuitenkin niinkin, että vain hyvin harvasta tämän galaxin kaksijalkaisesta, puhuvasta, ajattelevasta ja tuntevasta olennosta tulee koskaan millään saralla niin meritoitunut jamppa, että olisi kirjan arvoinen. Mikäli minusta ei tule riittävän kovaa ukkoa, jotta voisin kirjahaaveeni toteuttaa sellaisenaan, ajattelen, että mikäänhän ei estä minua kirjoittamasta kirjaa silti. Joko ihan vain itselleni sellaisenaan, tai sitten fiktiivisenä teoksena, jossa taustana käyttäisin omaa elämääni. Miksikö sitten unelmoin näin itsekkäästä ja oudosta jutusta? No ensinnäkin, hyvin monet unelmat ovat lopulta enemmän tai vähemmän itsekkäitä. Sen vuoksihan ne ovat jokaisen omia unelmia. Toki joku voi unelmoida maailmanrauhasta tai muusta yhteiskunnallisesti merkityksellisestä asiasta, mutta kyllä meillä jokaisella on jotakin hyvin henkilökohtaista ja itsekästä unelmoitavaa. Tai jollei ole, niin minusta jokaisella sellaista pitäisi olla. Sillä näistä henkilökohtaisista ja itsekkäistä unelmista löytää merkitystä elämälleen ja arjelleen. Toisekseen, pidän kirjoittamisesta. Ja kolmanneksi, haluaisin kertoa, selittää, kaikille halukkaille sen kuka oikeasti olen, miksi olen sellainen kuin olen. 

Olen viime aikoina myös pohdiskellut maailmaa ja itseäni osana sitä. Ei ole ollut mitään aihetta synkistelyyn, kunhan olen mietiskellyt. Joskus on hyvä pysähtyä itsensä äärelle vaikkei mitään erityistä syytäkään olisi. Olen koittanut asettua oman minuuteni ulkopuolelle ja katsoa itseäni etäältä, ikäänkuin ulkopuolisin silmin. Ajattelen, että juuri kukaan ei tunne tai tiedä minusta juuri mitään. Tavallaanhan se on hauskakin juttu, miksi kaikkien pitäisi minut tuntea? Mutta tietyllä tavalla se on hyvin ristiriitainen ja surullinenkin asia. Koen tulevani useimmiten väärinymmärretyksi, ja asioiden selittäminen olisi liian monimutkaista, vaikka joskus se olisikin tarpeen. Olisi kiva, jos ihmiset tietäisivät miksi olen sellainen kuin olen. Joskus on hyvin vaikeaa, kun yrittää kovasti, mutta rysäyttää päin seinää, kun vastapuoli ymmärtää väärin tai ei ymmärrä ollenkaan. Totta kai voisin itse asioita helpottaa ja tehdä eri tavalla, etenkin kun tiedostan, että suurella todennäköisyydellä minut ymmärretään väärin. Mutta toistaiseksi olen tällainen kuin olen. Monimutkainen, harmiton, hyvää tarkoittava vilpitön heppu. Ehkä joskus osaan olla helpommin lähestyttävä ja luettava, tai sitten olen tällainen erityinen tapaus jatkossakin. Elämä kuljettaa ja muovaa meistä sellaisia, kuin olemme. Nyt tällaisia joskus ehkä jonkinlaisia toisenlaisia. Mutta tärkeintä on kuitenkin olla oma itsensä. 

No tällaista tällä kertaa. Parempi lopettaa ennen kuin menee liian syvälliseksi, ja joku ymmärtää taas väärin. Muistakaa, että kaikki ei aina ole sitä miltä aluksi näyttää. Ei tämänkään julistaminen tarkoita mitään. Että ei tällaiseen pohdiskeluun ja avautumiseen ole mitään erityistä syytä, kunhan kirjoitin, kun kirjotutti. Kunnioittakaa toisianne, ja olkaa toisillenne armollisia. Tutustukaa toisiinne. Se on muutakin kuin "moro, mitä kuuluu, oke, palataan" -tyyppistä settiä... Tulkaa pois kaninkoloistanne, olkaa läsnä ja kuunnelkaa toisianne. Unelmoikaa, nauttikaa ja eläkää nyt, eikä sitten joskus!

Aurinkoista kesää!

-JK

Vaiherikkaan syksyn kuulumisia

Muistan, kun kesällä harjotuksellisia suuntaviivoja luodessa, mietin, että nyt voi muuten olla liian kova ohjelma. Niinpä päätimme hieman muokata ohjelmaa kevyempään suuntaan. Lopulta saatiin paperille ihan hyvän näköinen kokonaisuus kasaan, pääpainon ollessa pitkissä reippaissa treeneissä. Kauden pääkisaan SM-ep:lle niillä tietenkin tähdättiin. Välietappina pidettiin tutusti Paavo Nurmi maratonin puolimatkaa. Kumpuun meni ja pahasti. Kroppa antoi ensimmäisiä huolta herättäviä merkkejä. Jaksoin 4km juosta kilpaa, jonka jälkeen meno alkoi hyytyä. Laitoin kisan aikana kulkemattomuuttani kovan tuulen piikkiin, kunnes tajusin jossain 10km kohdilla, että nyt ei käy kroppa ihan täysillä, tuskin edes puoliteholla. Rimpuilin kisan loppuun, koska hyytymispisteeltä maaliin olisi ollut tuskallisen pitkä kävelymatka. Maalissa taisin todeta, että olen tulossa varmaan kipeeksi. En muista milloin olisin ollut suorituksen jälkeen niin poissaoleva niin pitkään. Se oli raskas päivä, siis nimenomaan fyysisesti.

Viikko puolikkaasta kisattiiin Viestiliigaa, ja se oli jos vain mahdollista vielä puolimaratoniakin vaikeampi päivä. Haahuilin osuuteni hölkkä kävelyä tajunnan rajamailla läpi. Olin kisan jälkeen varma, että kausi päättyi siihen. Tunsin, että joku on kropassa pahasti vialla, se ei toimi laisinkaan.

Tuon Mikkelin Viestiliigan osakilpailun jälkeen seuraavalla viikolla alkoikin sitten opinnot Lapin Ammattikorkeakoulussa (maanmittaustekniikka, monimuoto) ja lähijaksollahan se sitten alkoi. Kolmen päivän Rovaniemen keikka ja siellä tulin myös kipeäksi. Tietysti. Päivät oli aika raskaita, kun olo oli lievästi sanottuna tukkoinen ja uutta asiaa tuli tuutin täydeltä. Tästä alkoi sellainen hullunmylly, että ei mitään järkeä. Töissä jatkoin ja jatkan edelleen täysipäiväisesti (40h/vko), työn lisäksi koulua on ollut keskimääräisesti ehkä semmoinen 30h/vko. Eli kevyitä 70h viikkoja. No nyt on ensimmäinen syksy takana. Tai no, opintopisteitä taitaa kasassa olla jo koko vuoden edestä (peilaten neljän vuoden tavoite aikatauluun, 55op + yhdestä 5op kurssista puuttuu vielä arvosana). Ihan hyvin on kai mennyt. Keskiarvo on jossain 4,8 paikkeilla.

Syksyä edettiin melko maltillisella treeniohjelmalla. Oikeastaanhan homma eteni päivä kerrallaan. Suunnitelmat tehtiin, mutta oliskohan kalenterissa ollut jo joulukuu, kun pystyin tekemään ensimmäisen ehyen, suunnitelman mukaisen viikon. Harjoittelussa tähdättiin vain siihen, että kroppa alkaisi jälleen toimimaan ja palautuisi edellisestä harjoituksesta. Tuskaisia viikkoja, kun puolen tunnin hölkkälenkistä kesti päiväkausia palautua. 

25mannassa juoksin ehdottomasti kauden parhaan vedon, jääden osuuspohjat juosseesta Lucas Bassetista 3.40min. Se oli hämmästyttävän pirteä suoritus syksyn ylirasitustila huomioon ottaen. Kauden pääkisoiksi merkatut SM-yö ja SM-erikoispitkä meni odotusten mukaisesti alakanttiin. Mutta eipä noista ihmeitä ainakaan itse voinut odottaakaan. Jos lähes koko syksyn yrittää saada kroppaa siihen malliin, että kahtena peräkkäisenä päivänä puolen tunnin hikilenkit tuntuisi edes jollain tasoa siedettävältä, niin vaikea siinä on edes vaaleanpunaisten lasien läpi katsottuna unelmoida siitä, että 3h erikoispitkä kisa menisi, kuten sen haluaisi menevän. Kuluvan kahden vuoden mitalijahdin ensimmäinen vuosi oli hutivuosi, näin se nyt vaan meni. Mutta uutta matoa koukkuun tulevalla kaudella!

No olihan tossa syksyllä muitakin haasteita. Aluksi sattui työtapaturma, jossa lähes sata kiloinen betoninen kaivonrengas putosi säären päälle, jolloin jalka jäi renkaan ja putken väliin väännyksiin. Lähellä varmasti kävi sekin, että jalka olisi mennyt poikki. Tapaturma työllisti ensihoidon lisäksi myös pelastuslaitosta, kun evakuoinnissa tarvittiin enemmänkin apua. Sairaalassa kuitenkin selvisi kuvien ja muiden tutkimusten jälkeen, että luut ja muut on säilynyt ehjinä, että tikeillä selvittiin. Ihan hitonmoinen tuuri oli mukana, sanoisin. Tämähän sattui jo ennen 25mannaa (tikit pois viikko ennen mannaa), joten siihenkin peilaten se mannan osuus oli ihan kelvollisen hyvä suoritus.

Ja ihan kuin vielä niin kovin vähän olisi ollut kaikkea ylimääräistä ohjelmaa syksyn aikana, niin kaiken tämän lisäksi keskellä kirkasta, tai no ei nyt niin kirkasta, aika harmaata, mutta tavallista työpäivää sain jonkinlaisen tajuttomuuskouristuskohtauksen. En muista itse tuosta mitään, mutta työkaverin havaintojen perusteella vauhtia oli jälleen haettava Tyksistä, jossa tehtiin pään magneettikuvaus, liuta verikokeita ja muita tutkimuksia. Mitään selkeää syytä kouristelulle ei kuitenkaan löytynyt. Mutta pykälien mukaan mentiin, ja autolla ajo kiellettiin kolmeksi kuukaudeksi. Helmikuun alusta saan taas auton rattiin asettua. Turvallisuussyistä tietenkin, jos kohtaus uusiutuisi. Tammikuussa tutkitaan vielä lisää, mutta on hyvin mahdollista, ettei mitään löydy sittenkään. 

Kohtauksen jälkeen olo oli aluksi todella väsynyt, mutta on sen jälkeen tasoittunut ollen normaali. Aluksi tapahtumat pyöri myös mielessä aika paljon, ja tuli uniinkin, mutta nyttemmin tapahtumat eivät juurikaan enää vaivaa mieltä.

Onhan päivä vielä huomannakin

Jokseenkin vaiherikas ja rankka syksy ollut, mutta olen iloinen, että olen pysynyt hullunmyllyssä mukana, vaikka ei se kyydistä putoaminenkaan kaukana ole ollut. Pinna on ollut kireällä ihan liian usein, kun painetta kattilassa on piisannut. Nyt joulun pyhien aikaan on mukava, kun vihdoin saa kunnolla pysähtyä hengittämään. Joulupukilta toivon saavani terveyttä, pitempää pinnaa ja sisua tuleviin haasteisiin. 

Lukijoille toivon myös terveyttä ja liikunnan iloa! 

Ensi vuoteen!

Valoa näkyy usvan takaa

-JK 

Nousujohteinen kausi 2023

 Morjesta lukijat!

On vähän venähtänyt tänne raapustelu. Lupailin raporttia Paavo Nurmi Maratonin puolikkaasta, joka oli jo elokuussa, mutta niin vain aika on hujahtanut eikä raporttia ole kuulunut. Mutta nytpä kuuluu. Tässä olisi nyt sitten koko loppukausi niputettuna yhteen tekstiin.

Syksyn kisakausi oli hyvin nousujohteinen, johon alkutahdit lyötiin jo Hämeenlinnan kaupunkikympillä heinäkuun lopussa. Kisan voitto ja kohtuu hyvä aika anto sopivaa itseluottamusta syksyn kisoihin. Paavo Nurmi Maratonin puolikkaalle lähdin tavoittelemaan hyvää aikaa ja hyvää sijoitusta. Ajattelin realistisen aikatavoitteen olevan siellä 1:15 alla ja huippujuoksulla jopa 1:10. Kisapäivälle sattui melko navakka tuuli ja reittikin oli lopulta paljon hitaampi, mitä olin ajatellut, joten ihan 1:10 aikaa ei tällä kertaa tullut, mutta 1:14 alkunen aika on ihan ok ja alittaa entisen ennätyksen suunnilleen neljällä minuutilla. Kisassa sijoituin toiseksi. Plus-merkkinen kisa ehdottomasti.

Kuva: Paavo Nurmi Marathon

Seuraavina kisoina vuorossa oli Kuopion WRE (world ranking event) ja Viestiliiga. Näissä kisoissa tavoittelin vain ja ainoastaan hyviä suunnistuksellisesti puhtaita suorituksia. Henkilökohtainen kisa menikin ihan mukavasti, eikä isoja virheitä tullut. Fyysisesti tässä kisassa olin vaikeuksissa. Olin vähän jopa hämmästynyt miten juoksu tuntui niin vaikealta, mutta ei se paljoa jäänyt mieltä painamaan, koska tavoite oli vain suunnistaa hyvin ja se toteutui ihan ok tasolla. 

Sunnuntain Viestiliigassa juoksin kakkosjoukkueen kakkososuuden. Nico aloitti totutun varmasti tullen vaihtoon jossain 30sijan paikkeilla. Juoksin hyvän osuuden ja pystyin puolittamaan sijat tullen vaihtoon sijalla 15. Tämä oli ehdottomasti hyvä onnistuminen. Kakkosjoukkue sijoittui lopulta sijalle 25. Hyvä hyvä!

SM-pitkillä en onnistunut. Kisat lähti väärille raiteille jo heti karsinnan kakkosvälistä lähtien, kun otin huonon reitinvalinnan ja sitten vielä hiukan eksyin. Karsinta oli vaikeeta alusta loppuun asti. Olin fyysisesti taas vähän pihalla eikä se suunnistuskaan tuntunut toimivan. B-finaalissa onnistuin paremmin, mutta ei sekään mikään hyvä kisa ollut. Tätä pitää vielä vähän pureskella, että miten ensi kerralla onnistuttaisiin paremmin.

Kuva: SM-Pitkä, Touho Häkkinen

SM-sprintti ja -Viesti kombossa oma painotus oli viestissä, kun sprinttiä on tullut juostua kovin vähän. Viestissä juoksin jälleen kakkosjoukkueen kakkososuudella. Tällä kertaa lähtöasetelma ei ollut ihan paras mahdollinen, kun pääsin maastoon vasta sijalta 81. (tms.). Juoksin kuitenkin hyvän osuuden ja pystyin tuomaan joukkueen vaihtoon sijalla 54. (tjs.). Kakkosjoukkueen sijoitus oli lopulta 42., eli ei mikään kummonen.

SM-viestin jälkeen tapahtui jotain. Vaikka viesteissä olinkin onnistunut hyvin koko syyskauden, niin SM-viestin jälkeen jostain löytyi vielä yksi uusi vaihde loppusyksylle. Viestiliigan finaalissa Lapuan Simpsiöllä meillä oli vain yksi joukkue, jonka kakkososuudella jälleen juoksin. Nico aloitti jälleen tosi mukavasti tullen vaihtoon sijalla 22. Lähdin tekemään omaa varmaa työtä. Alku meni todella hyvin. Päräytin ensimmäiseen väliaikaan yhden nopeimmista väliajoista ja nostin sijoitusta keikkuen jopa top5:ssa kisan alussa. Lopussa oli pieniä haasteita alueella jossa niin moni muukin teki virheitä. Tulin lopulta vaihtoon sijalla 14. Mikko teki ankkuriosuudella hyvää työtä ja nosti meidät 8.! Hyvä! Tämä oli henkilökohtaisesti jälleen lopun haparointia lukuunottamatta loistava suoritus, ja joukkueenakin meiltä kauden parasta!

Viestiliigan finaalin jälkeen kausi jatkui SM-yössä. Tavoitteenani oli päästä finaaliin. Olin hyvässä kunnossa ja suunnistuskin oli sujunut viime aikoina ihan kelvollisesti. Lähdin karsintaan melko luottavaisena. Pitkä rallattelu ykkösväli. Tosi helppoa. Rastinotto ontui pahasti ja härväsin heti ekalla rastilla parin minuutin verran. Suunnistus ei lähtenyt oikein sujumaan ja tuhlasin aikaa kakkosvälillä ja kolmosellakin haparoin. Sen jälkeen sain homman toimimaan ja loppumatkan tulinkin lähes kärjen vauhtia ja se riitti kuin riittikin finaaliin. Karsinnan lopun riehuminen vei kuitenkin niin paljon voimia, että finaalissa ei juurikaan ollut annettavaa fyysisesti. Jaksoin kuitenkin maaliin asti. Moni keskeytti kisan. Lopulta sijoitus 28. joka on ihan hyvä sija. Jos ei olisi karsinnassa tarvinnut alun haparointien jälkeen laittaa kaikkea peliin, niin olisin kyllä taatusti finaalissa pystynyt jopa puolta parempaan sijoitukseen, mutta lehmätkin lentäis, jos niillä olis siivet. Joten pulinat pois, lisää reeniä ja ensi vuonna jälleen uusi mahdollisuus.

Kuva: SM-yö Nilesh Tailor

Teksti alkaa olemaan jo sen verran pitkän puoleinen, että 25mannan jätän nyt vähemmälle kommentoinnille. Siellä oltiin, mutta eipä siitä mitään kummempia jäänyt kerrottavaksi. Alussa jäätiin kauaksi, mutta sieltä kammettiin kohtuu lähelle palkintosijoja. Olisko loppusija ollut 27.

Kauden ehdoton huipennus oli SM-erikoispitkä. Tällä kertaa 26,7km linnuntietä. Tästä matkasta on muodostunut itselleni sopivin SM-kisamatka. Suurin vahvuuteni tällä hetkellä on varsin hyvä aerobinen kunto, mikä väkisin antaa mahdollisuuden pärjätä tässä äärimmäisen pitkässä ja raskaassa kisamuodossa. Lisäksi itseäni sytyttää erikoispitkän taktinen puoli. Vaikka laji onkin suunnistus, on sillä erittäin suuri osuus lopputuloksesta millaisessa porukassa matkaa taitat. Pitää osata haistella omat hajonnat ja sieltä sellaiset tekijämiehet, jotka kykenee toimimaan vetureina. Ja tarpeen tullen pitää olla kykyä tehdä omaa työtä, napsia omat rastit.

Ihan koko kisaa en nyt ala tässä käymään läpi. Olin koko kisan ajan (kolmos rastin jälkeen) kärkikymmenikössä. Tällä kertaa krampit alkoivat harmittavan aikaisin. Jo puolentoista tunnin jälkeen. Jouduin todella taistelemaan kramppien kanssa. Lisäksi ihan kisan lopussa taistellessani  8. tai 9.sijasta, sain voimakkaasti oksasta silmääni. Jouduin pysähtymään hetkeksi enkä ollut hetkeen varma pystynkö jatkamaan kisaa. Matkaa maaliin oli vain kolme ja puoli rastiväliä, mutta kun ei näe mitään, niin paha on jatkaa kartanlukua vaativassa lajissa. Hetken keräiltyäni pystyin jatkamaan. Krampin pirulaiset vaan kangisti niin paljon, että seurakaverini Mikko juoksi ihan lopussa kiinni. Viimeinen rastiväli, ojanylitys pellolle. Aijjai, niin krampeista kangistuneet jalat, että jouduin kävelemään ojan pohjan kautta pellolle. Mikko pääsi nyppäseen pienen eron. Tasaisella pellolla löin kaiken peliin, mitä tyhjistä jaloista lähti. Mutta matka loppui kesken. Ei vaan päässyt kovempaa. Maaliin tullessa olin varma, että ihan viimeisen plaketin tuntumassa oltiin. Ja niinhän me sitten oltiinkin. Mikko 10. ja minä 11. Jäin siis viimeisestä plaketista kirvelevät 5sekuntia. Kyllä muuten otti päähän. Eikä pronssimitaliinkaan jäänyt lopulta kuin viitisen minuuttia. Kolmen tunnin kisassa ei siis juuri mitään. 

Kisan jälkeen oli varsin tyhjä olo. Kauden pääkisa ja palkinto jäi niin älyttömän pienestä kiinni. Toisaalta, pidin tänä vuonna realistisena sijoitustavoitteena top20 sijaa, joten siihen nähden hyvä onnistuminen kuitenkin.

Kuva: SM-erikoispitkä, Salla Vanhatalo

Todella vaikean alkukauden, kesän totaalisen romahtamisen ja toivon menettämisen jälkeen olen kyllä ihan pirun ylpeä siitä millaisen loppukauden onnistuin tekemään. Ne jotka ovat läheltä seuranneet henkisiä taisteluitani, ihmettelivät varmasti myös, että mistä tämmönen syyskausi oikein tuli. Olen erityiskiitoksen velkaa muutamille tukipilareille, jotka ovat uskoneet vaikeillakin hetkillä ja kannatelleet läpi haasteiden. Joten jos tunnet piston sydämessäsi, niin iso kiitos! Ilman teitä pyyhe olisi lentänyt kehään viimeistään loppukesästä. 

Kiitos!

Jatketaan harjotuksia, ja palataan estradille entistäkin kovempana! 

Ja uutta tekstiä pukkaa pian, joten pysyhän kuulolla! 

-JK

Menneestä, tästä hetkestä ja tulevasta

 Perjantaina 10.3. lupasin täällä blogissa palata asiaan, kun on taas asiaa. Nyt sitä olisi. Ei nyt mitään mullistavaa, mutta jotain kuulumisia kevään kisakaudelta ja kesän harjotusjaksolta. Tulevaisuuden suunnitelmiakaan unohtamatta. Lupasin palata ennemmin aiemmin kuin myöhemmin. Neljä kuukautta lienee jotain tuolta väliltä… Mutta sitten asiaan.

Kevään kisakauden tärkeimpiä kisoja oli oikeastaan kolme: Tiomila, SM-Keskimatka ja Jukola. Mitäpä jäi näistä käteen? No, ei paljon mitään. Kaikki kolme kisaa sujui varsin vaisusti sairasteluiden vuoksi. Tiomilassa sairastuin kisan alla ja juoksin kisan käytännössä sairaana. Normaalissa tilanteessa en missään nimessä olisi juossut, mutta varamiehiä oli sen verran huonosti saatavilla siihen lähtöön, ja toki olin matkustanut huitsin tuuttiin tätä tärkeää kisaa varten, niin en halunnut olla kisaamatta. Kisan alla kärsin kuitenkin "vain" kovasta kurkkukivusta. Kisa tietenkin pahensi oloa ja paluumatka tuntuikin loputtoman pitkältä. Tästä oli vain viikko aikaa SM-keskimatkalle, joka SM arvonsa vuoksi menee tärkeiden kisojen kategoriaan, vaikka hektisyyden ja pienten marginaalien matkana ei kuulukaan omiin vahvimpiin matkoihin. Eipä ollut taudin jäljiltä mitään tehtävissä. Kivinen pohja ei helpottanut urakkaa lainkaan, kun voimia oli muutenkin vajavaisesti. Terve toki olin jo, mutta en vielä parhaaseen iskuun toipunut. Suunnistuskaan ei ottanut sujuakseen, kun kaikki keskittyminen meni etenemiseen. No tulipa käytyä sielläkin (Vaasassa) sitten. Seuraavan päivän Viestiliiga osuus meneekin sitten heittämällä omiin top-suorituksiin. Ainakin tällä kaudella. Juoksin vahvan toisen osuuden kakkosjoukkueessa, nostaen meidän joukkueen sijalta 35 sijalle 17. Toki pääsin pienellä erolla maastoon, mutta käytännössä jäin kärkeen omalla osuudellani noin minuutin verran, mikä on meikäläiselle hyvä suoritus, etenkin kun ottaa huomioon sairastelun ja edellispäivän surkeat suoritukset keskimatkalla (karsinta+finaali). Fyysisesti oli edelleen taudin jälkeen vaikeeta, mutta onneksi maastopohja oli niin kiltti, että pystyin juoksemaan sellaisen hyvän vedon.

10milan kilpailukeskus ensimmäistä kertaa jäähallin sisällä

Kolmas tärkeä kisa oli siis Jukola. Sain kunnian olla seuramme ykkösjoukkueen ankkuri. Valitettavasti kärsin todella kovasta pahoinvoinnista kisan alla ja aikana ja kisan jälkeen sairastuin jälleen. En pystynyt tekemään omaa parastani, kun kroppa taisteli tautia vastaan, eikä sillä ollut valmiutta selvitä kovasta ankkuriosuudesta. Kohtalaisen ärsyttävää sairastaa, mutta vielä ärsyttävämmäksi sen tekee se, että taudit on iskeneet juuri tärkeiden kisojen aikana. Kun kaikki muuten on pelannut hyvin, olisi voinut tulla hyviäkin suorituksia tärkeissä paikoissa.

Jukolan jälkeen lomailin viikon verran. Suunnitelmana oli tuulettaa pääkoppaa kaikesta arjesta ja urheilusta, pitää sellainen välioffseason Syötteellä. Tuli nyt siis myös sairastettua siihen väliin. Lomaa se on tietysti sairaslomakin, vai miten se menikään?

Syötteellä lomailua näissä maisemissa

Alkukesän aikana kypsyi ajatus osallistua viime kesän tavoin puolimaratonille. Tällä kertaa teen kahden kuukauden valmistavan harjoitusjakson ennen puolikasta. Saman harjotusjakson tavotteena on valmistella kroppa syksyn kisarupeamaan ja ennen kaikkea luoda vahvat edellytykset pärjätä kauden pääkisassa lokakuun puolivälissä.

Harjotusjakson ensimmäiset kolme viikkoa työskennellään peruskestävyyden ja alemman kynnyksen parissa. Siitä kevyen viikon kautta siirrytään vauhtikestävyysalueelle ylemmän kynnyksen parantamiseksi. Olen tehnyt melko kovan ohjelman itselleni, paljon enemmän vauhtikestävyyttä, mitä aiemmin. Jännä päästä kokeilemaan, miten se toimii. Työssäkäyvänä duunarina en pysty muodissa olevia tuplavk-harjoituksia järkevästi tekemään, joten pientä soveltamistahan se sitten vaatii, mutta tosiaan jännä nähdä mitä kokeilulla saadaan aikaan. Heikkouksia on syytä parantaa, kun siihen on mahdollisuus. Ja mikäs sen parempi mahdollisuus, kun kesän hyvät olosuhteet ja semityhjä kisakalenteri. Tai onhan siellä niitä rastiviikkoja ympäri maailmaa, mutta duunari paiskii hommia ja pyörittää arkea kotona, eli treenaa, käy töissä, syö ja nukkuu. Suunnistaakin toki yritän, jotta taidot ja rutiinit pysyvät yllä. Suunnistuskisoja joita juoksen, juoksen harjoituksen omaisesti kovina suunnistusharjoituksina. Puolikkaalle valmistavana kisana käyn vielä juoksemassa 10km maantiekisan. Kyllä se siitä. Syksyllä ajetaan kovaa, ja korkeella, tai sitten möngitään ylös montusta, jota kunnianhimoisella harjoittelulla on kesän aikana kaivettu. Omasta mielestä suunnitelma on hyvä, joten ei muuta kun toteuttamaan. Kerätään hedelmät sitten syssymmällä.

Kisasuunnitelmia:

• 9.7. Karjaa-Rastit (pitkä matka, harjoituksenomaisesti)

• 23.7. V-S AM keskimatka, Pertteli, Salo

• 29.7. 10km maantiekisa, Hämeenlinna

• 19.8. Paavo Nurmi maraton, puolimaraton, Turku

Kirjottelinpa lyhyesti noista kevään tärkeistä kisoista, suhteessa muuhun. No alkuperänen ajatus olikin pitää teksti lyhyenä, mutta sitten innostuin. Kirjottelin tätä useampana päivänä, oikeastaan useampana viikkona, kun tekstissä mainitut harjoitusjakson ensimmäiset kolme viikkoa on jo koluttu, ja on aika siirtyä palautusviikolle. Kirjoittelin sillon kun oli kirjotusinspistä. Joten vähän rönsyilevää settiä tällä(kin) kertaa. 

No mutta jos palailisin asiaan taas vaikka näiden juoksukisojen jälkeen. Voisin yrittää kirjottaa jonkunlaisen raportin siitä, miten meni. Ja jos en saa aikaiseksi, niin sitten palailen joskus syssymmällä. Tai jos oikein innostun niin heti 10km maantiekisan jälkeen saatan antaa jonkinlaisen välilausunnon. No, sen näkee sitten.

Kuulemiin ja näkemiin!

-JK

Portugalin hallikisareissu

Kyllä suunnistus on sitten helppoa keittiönpöydän ääressä tai tietokoneen ruudulla. Mutta niin samperin haastava laji käytännössä. Sen sai taas todeta suunnistuksen hallikisoissa Portugalissa. Tai toisille se on haastavaa, toisille se taas tuntuu olevan helppo peli myös kisatilanteissa keskellä talvea. Itse kuulun siihen kuolevaisten ryhmään, joka suunnistaa keittiönpöydän ääressä kuin Thierry konsanaan, mutta kisatilanteessa kelien saneleman lajiharjoittelutauon jälkeen kuin esikouluikäinen suunnistuskoululainen.

Rasti ei missään, ehkä siis väärässä paikassa...

Mutta kuten edellisessä tekstissäni jo hieman pohjustinkin näitä mahdollisia vaisumpia tuloksia, niin en ole vielä huolissani näiden kisojen antamasta tilannekuvasta. Vaikka myönnänkin kolmanneksi viimeisen kisan jälkeen olleeni varsin tuohtunut, turhautunut ja valmis heittämään kompassin nurkkaan. 

Tyypillistä sikäläistä maastoa. Karttapala ensimmäisestä kisasta

Omaan kauden pääkisaani on aikaa edelleen yli puoli vuotta, joten taitojen ja suunnistusrutiinien timanttiseen formuun hinkkaamiseen ja pienempienkin nyanssien hifistelyyn on edelleen riittävästi aikaa. 

Hyvä kisaviikko

Tein kisoissa joitakin huomioita. Ensinnäkin, kun on harjoitellut hyvin ja määräpainotteisesti, on palautuminen yllättävänkin hyvää kisojen välissä. Sitä pystyy takomaan seitsemän kisaa (joista kolme pitkää matkaa) yhdeksään päivään, kun pohjat on kunnossa. Toki reissun loppupuolella alkoi tuntua rasitusta kehossa ja oli oikein mukava päästä kotiin palauttelemaan. Toinen huomio liittyy myös fysiikkaan. Jaksaminen tuntuu olevan hyvällä tasolla, on siis aika siirtyä kehittämään väli- ja ylärekistereitä. Kolmas huomio liittyy suunnistustaitoon ja tekniikkaan. Olen sellaista tyyppiä, joka tarvitsee taitotoistoja vyölle, ennen kuin onnistumisia voi odottaa tulevan reippaammissa vauhdeissa. Lisäksi kun saa toistoja alle, itseluottamus kasvaa ja suoritusvarmuus alkaa löytyä pikkuhiljaa. 

Vaikka kisat menikin paljon huonommin, mitä toivoin, niin fyysisesti kisarupeama antoi varmasti paljon. Tällainen suunnistustehoblokki vei kuntoa ja suorituskykyä jälleen harppauksen eteenpäin. Toki myös taidollisesti, kun maastopankkiin talletettiin uusia maastotyyppejä. Lisäksi sain paljon hyvää ja arvokasta tietoa siitä, missä mennään. Tilannekuva on aika selkeä ja pelimerkit tuleville viikoille katsottu yhdessä valmentajan kanssa. Myös sulissa olosuhteissa suunnistaminen oli mukavaa näin talven keskellä. Ja tietysti hyvässä porukassa on kiva haista pahalle ja heittää väsynyttä juttua vaikka olikin niin pirun hektistä. 

Haisemassa pahalle hyvässä porukassa

No ei muuta kun vauhdikasta kevään jatkoa vaan kaikille! Palataan taas asiaan kun on jotain asiaa. Eli varmasti ennemmin aiemmin kuin myöhemmin!

-JK

Sivuraiteelta takaisin pääraiteelle

Paljon on vettä virrannut Aurajoessa viime kirjoituskerran jälkeen. Siitä on nyt reilu vuosi aikaa, kun viimeksi tänne on tilanteita tullut päiviteltyä ja sen jälkeen on tapahtunut melko paljon urheilurintamalla. Noin yleisesti elämä on muuttunut aika vähän ja kaikki on tosi jees tällä hetkellä.

Viime kausi oli urheilullisesti ja tuloksellisesti varsin rikkonainen ja vaatimaton, tietyllä tapaa jopa surkea. Ainakin ennakko-odotuksiini nähden. Edelliskaudella olin ensin yössä sijoittunut top20 ja sitten erikoispitkällä saavutin urani ensimmäisen henkilökohtaisen plaketin sijoittuen 9.. Tällaisen kauden jälkeen sitä odottaa itseltään vielä enemmän ja uskoo nousukiidon jatkuvan katkeamattomana kaudesta toiseen. Näinhän asia ei suinkaan ole, vaan suvantovaiheet kuuluvat yhtälailla urheiluun kuin elämään ylipäätään. Se olisi jokaisen hyvä muistaa.

Olen käsitellyt itsekseni aika paljon viime kautta, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa ajatuksiani auki tänne. Mutta tässä nyt joitain päätelmiäni siitä, miksi viime kausi oli niin vaisu. Ensiksi, en ollut henkisesti palautunut loistavasta edelliskaudesta. Velloin varmasti liikaa hyvänolontunteessa. Yhtälailla kun huonoista suorituksista ja epäonnistumisista pitää päästä yli ja palautua, myös onnistumiset olisi hyvä käsitellä ja siirtyä eteenpäin. Olin onnistuneen kauden jälkeen hämmentynyt ja iloinen. Olin yltänyt paljon parempiin tuloksiin, mihin olin tavoitteeni asettanut tai mitä olin pitänyt realistisena. Tämän vuoksi tilanne olisi pitänyt käsitellä paljon paremmin. Pää oli vielä väsynyt, kun uusi harjoituskausi polkaistiin käyntiin. Onneksi näistäkin tilanteista voi ottaa opiksi. 

Toisekseen, olin erittäin paljon kipeänä, eikä harjoittelu tuntunut lähtevän rullaamaan kunnolla oikein missään vaiheessa. Koko ajan tuntui olevan "paniikki päällä". Keväällä sairastin influenssan ja kesällä koronan. Talvikautta sotkivat puolestaan koronan tehosterokotteet, joiden jälkeen kroppa ei meinannut millään toimia normaalisti harjoituksissa. Tulin myös sairaaksi molemmista piikeistä. Eli siis; loka-marraskuussa kipeänä tehostepiikin jälkeen, maaliskuussa sama, toukokuussa influenssa ja heinäkuussa korona. Aikalailla se meni niin, että kun edellisestä oli ehtinyt parantua ja toipua normaaliin treeniformuun, niin uutta tautia pukkasi nurkan takaa. Onko se siis ihmekään jos ei kulje eikä edelliskauden veroista menestystä tule. Jossain kohtaa kautta (keväällä) mottoni olikin "ei optimi, mutta sillä mennään".

Syksyn kisakaudella oli hoipertelemista pitkällä matkalla, housut nilkoissa yllättänyt SM-yö ja kauden päättyminen ompelupöydälle. Luulin olleeni ihan hyvin valmistautunut SM-yöhön, mutta etenkin karsintakisassa tuntui siltä etten osannut yösuunnistuksen perusjuttujakaan. Keskityin varmasti liiaksi fyysiseen epävarmuuteen ja siten henkinen ja suunnistustekninen valmistautuminen oli aivan liian vaillinainen. Lopulta kausi päättyi pari viikkoa etuajassa, kun kolhin polveni sen verran, että se piti ommella kiinni. Itseasiassa se oli varmasti hyväkin asia, niin huono oli sekä fyysinen kunto, että henkinen kantti, että jälkeenpäin ajateltuna oli hyvä lyödä pillit pussiin etuajassa ja lepäillä parisen viikkoa. 

Harjoitusmääriä:

2018-2019 378h 3337km

2019-2020 412h 4399km

2020-2021 500h 5701km

2021-2022 408h 4700km

Parin viikon totaalisen levon ja nollauksen jälkeen oli taas mukava lähteä rakentamaan tätä harjoituskautta. Kunto oli aluksi tosi huono. Sykkeet huiteli pilvissä ja juoksu tuntui erittäin raskaalta. Pidin lähes kuukauden mittaisen "sisäänajojakson", minkä aikana juoksin ihan vaan peruslenkkiä, muutamilla vetotreeneillä höystettynä. Melko pahaltahan se tuntui, mutta jotenkin olin täysin sinut tilanteen kanssa ja olo oli ihan rauhallinen ja luottavainen. Olin myös henkisesti palautunut ja balanssissa, mikä auttoi siihen, että pystyin käsittelemään fyysistä epävarmuutta ja keskeneräisyyttä.

Syksyn perinteinen mattotesti antoi aika ristiriitaista infoa tilanteestani. Kynnysarvot olivat täysin samat kuin edelliskerralla, mutta tällä kerralla sain itsestäni aika paljon enemmän irti. Olin muutamia kiloja painavammassa ja rasvaisemmassa kunnossa, mikä nyt sinänsä ei ollut yllätys lepojakson jälkeen. Olin harjoitellut edeltävällä kaudella suunnilleen 100h eli viidesosan vähemmän kuin sitä edellisellä kaudella. Toisaalta olin näihin lähtökohtiin nähden hyvin helpottunut, että mattotestin tulokset olivat niinkin hyvät. Mutta toisaalta se aiheutti hieman kysymyksiä, että voiko niin paljon vähemmällä harjoittelulla ja sairastelulla olla samansuuntaisessa kunnossa kuin edellisellä kerralla, kun alla oli ehjä ja onnistunut kausi. Henkinen vahvuus näytteli tässäkin kohtaa isoa roolia, kun kävin läpi testituloksia ja edellistä kautta. Näin syy-seuraussuhteet enkä jäänyt liiaksi kiinni tuloksiin. Toki myös ajankohta vaikutti suuresti siihen, miten tyynesti ja järkiperusteisesti asioita katsoin. Syksyllä kun ei ole vielä mikään kiire kunnon kanssa, kun on koko talvi aikaa rakentaa. 

Nyt eletään helmikuun alkua ja tilanteeni on todella paljon parempi kuin aikoihin. Takana on erinomaisia treeniviikkoja, etenkin edellinen määräjakso onnistui niin hyvin kuin suinkin vaan voi onnistua. Määräjakson jälkeen paransin myös kympin ennätystäni 13sekunnilla. Myös edellinen tehojakso onnistui täysin suunnitelmien mukaan, ja se lämmittää mieltä todella paljon. Kun pystyy takomaan ohjelman mukaan ehjiä ja laadukkaita jaksoja toinen toisensa perään. Urheilu on tällä hetkellä todella kivaa ja olen oikeilla raiteilla kohti kesää. 

Kirjoitushetkellä lunta ei ole nimeksikään, joten pikkuhiljaa päästään taas suunnistusharjoittelunkin pariin. Seuraavaksi olisi tarkoitus lähteä suunnistajien "halli"kisoihin Portugaliin. Siellä suunnitelmanani olisi tehdä ehjiä, laadukkaita suorituksia, joista jäisi hyvä ja itsevarma olo. Mutta liikaa en aio mailaa puristaa, tärkeimpiin kisoihin on kuitenkin niin paljon aikaa, että paljon ehtii vielä tekemään vaikkei homma ihan valmista olisikaan. Mutta lähtökohtaisesti toki haen hyvää alkua kaudelle! Mutta ennen kaikkea aion nauttia sulista ja toivottavasti lämpimistä olosuhteista, ja uuden maan tuomista suunnistushaasteista, sillä nimenomaan Portugalissa en ole suunnistanut aiemmin.

Onnistunut tammikuu

Eipä kai siinä sen kummempia. Nautitaan pitenevistä päivistä ja kevään tulosta! Seuraavaan kertaan, - joka toivottavasti tulee nopeammin kuin vuoden päästä! ;)

-JK