Syksyn kilpailukaudesta osa II : "Erikoispitkän napakymppi (-ysi)"

Ennen erikoispitkää oloni oli samaan aikaan sekä pelonsekainen että erittäin luottavainen. Pelkoa ja jännitystä aiheutti todella pitkän kuuloinen kisamatka (27.2km linnuntietä), mutta toisaalta luottoa antoi lukuisat pitkät harjoitukset kuluneen kauden aikana. Tiesin, että jaksamiseni on ihan uudella tasolla, mutta toisaalta yhteislähdön tuoma mahdollinen rajukin alkuvauhti jännitti. Mietin ja puntaroin taktiikkaa monelta eri kantilta. Toisaalta halusin lähteä reipasta vauhtia letkoihin mukaan ettei sitten jälkeenpäin tarvitsisi jossitella. Toisaalta halusin lähteä rauhassa etten hyytyisi aivan täysin. Lopulta rohkea taktiikka alkoi houkutella enemmän ja useiden ihmisten kanssa käymien keskustelujen pohjalta loin taktiikan "kaikki peliin ja katsotaan mihin pojan rahkeet riittää". Tämä oli ensimmäinen kerta kun ihan tosissaan mietin taktiikkaa ennen kisaa. Aiemmin oma taso on ollut ynnä muuta sijoilla, mutta tällä kertaa koin taistelevani ihan ok sijoista, joten halusin luoda hyvän taktiikan.

Kisa-aamu ei ollut ihan optimi. Pitkä yli 2h ajomatka ennen pitkää (n.3h) kisaa ei tuntunut hyvältä, mutta toisaalta en jaksanut sitä turhaan murehtia. Ajomatka tyssäsi jo tunnin ajamisen kohdalla, kun osuimme liikenneonnettomuuspaikalle. Pelastuslaitos oli pysäyttänyt liikenteen. Siinä jonossa odotellessamme alkoi vähän jo kylmähiki hiipiä puseroon, ehtisimmekö ajoissa kisapaikalle? Mutta homma muuttuikin vielä stressaavammaksi kun pääsimme jatkamaan matkaa ja huomasimme, että tienpinta on aivan peilijäässä ja autossa alla kesärenkaat. Ei auttanut kuin ajaa todella rauhassa ja varoa kaikkea äkkinäistä. Kisapaikalle pääsimme ehjinä ja vain hieman alkuperäistä aikataulua myöhemmin. Sitten alkoi geelien ja gepsin yms. virittely. Olin valmis aloittamaan verryttelyn varttia ennen yhteislähtöä. Tämä kyllä hieman hermostutti. Olin 10min myöhässä omaa suunniteltua aikatauluani ja verryttely jäi tyngäksi. Toivoin ettei paukusta lähdetä ihan lämä tiskissä kohti K-pistettä. Ja onneksi ei lähdettykään. 

Yllätyin kuinka avoimesti alussa vaihdettiin koodeja. Itse olin kuuloetäisyydellä kärkimiesten perässä ja bongasin sieltä oman ykkösen ja siitä letkan jossa olisi hyvä lähteä taivaltamaan. Vauhti oli reipasta muttei onneksi niin kovaa, mitä olin ennakkoon pelännyt. Ykkösen jälkeen en enää kuullut koodien vaihtelua, mutta päätin jatkaa rohkealla taktiikalla, haistella oikeaa letkaa ja hajontoja. Löin lukkoon sen, että letkoissa on tultava niin pitkään kuin suinkin mahdollista. Lopulta aloimme lähestyä ensimmäistä kartanvaihtoa ja kun katselin ympärilleni huomasin olevani peräti neljäntenä letkassa. Kuulin, kuinka takanani spekuloitiin, että tämän letkan kärki on myös koko kisan keula. Joku risu on painanut kellooni kierroksen melko tarkalleen 10km kohdalla ja aika tuolle kierrokselle oli 50.37. aivan käsittämätön alkuvauhti. Onneksi en tuota huomannut kisan aikana, olisi voinut epätoivo iskeä. Kakkoslenkille lähdettäessä ajattelin, että kun olen kärkiletkassa ja siinä muutkin taas ykkösen koodeja vaihteli, niin miksipä en itse tekisi samoin. Bongasin sieltä taas oman ykkösen ja koukku letkan häntään kiinni. Tienylitykseen tullessa taisin jossain kohtaa olla kisassa hetkellisesti jopa kolmantena. Meno tuntui kohtuu hyvältä ja helpolta. Tienylityksen jälkeen tuli hajontalenkit ja maastotyyppi muuttui jonkin verran röykkysemmäksi. Roikuin jotenkuten letkan hännässä, mutta sitten melko tarkalleen puolimatkassa (GPS 15,5km) tuli todella vaikea hetki fyysisesti ja jouduin päästämään letkan hännästä irti. 

Erikoispitkän maalisuora

Loppumatkan tulin osin yksin, osin kaksin. Katkeamisen jälkeen jouduin ottamaan yhden "turhan" tiekierron ja kävelemään tiellä alkuun, kun tuntui niin pahalta hetken aikaa. En oikein tiennyt tilannetta, ennen kuin viimeisessä kartanvaihdossa, jossa minulle huudettiin että haarukassa olisi sijat 9 ja 10. Viimeinen lenkki oli 5,6km mittainen ja takareiteni olivat aivan loppu. Lisäksi myös yleinen jaksaminen oli vähissä. Vauhti hiipui selvästi ja aloin miettimään etten tiedä kuinka kaukana tai lähellä takana tulevat ovat. Ajattelin, että nyt on suunnistettava huolellisesti, että hiipuneessa vauhdissa ei ole varaa pummata tai takaa joku tulee varmasti ohi. Yleisörastin jälkeen tuli hetkeksi tilanne etten tiennyt yhtään missä olen. Samaan aikaan olin onnistumassa nykäisemään Suutarin Mattiin pientä rakoa ja yritin karkuun. Mutta sitten vain tipahdin hetkellisesti enkä tiennyt missä menen. Otin ihan rauhassa ja paikansin itseni kartalle ja toivoin parasta. Lopulta rasti tuli vastaan ilman sen suurempaa virhettä. Jäljellä oli muutama rasti. Otin ne erityisen huolella, mutta loppusuoraa juostessani en edelleenkään tiennyt tilannetta. Uskoin sijoituksen olevan vähintään 15 joukossa. Maalileimauksen jälkeen kuuluttaja kuulutti, että palkintona urakasta 9. sija. Kerran olen erikoispitkältä saanut hylsyn väärällä rastilla leimaamisesta, joten odotin leimantarkastuksen ihan rauhassa. Kun leimat löytyi, pääsi vapautunut tuuletus ja pieni "JES!"-karjaisu. 

GPS-seuranta

Tulokset

Jes! Hyvin meni

Maaliintulon jälkeen olin todella väsynyt, hämmentynyt ja iloinen. Mitä juuri oli tapahtunut? Olin sijoittunut SM-erikoispitkällä matkalla 9.?! Yritin tehdä loppuverryttelyä, mutta eihän siitä mitään tullut. Olo oli huono. Kisan aikainen runsas geelien nauttiminen pisti vatsan sekaisin ja maalintulon jälkeen huono-olo alkoi potkia. Hölkkä-kävelin 4min, jonka jälkeen luovutin verryttelyn suhteen ja suuntasin kohti palkintojen jakoa. Ensimmäistä kertaa koskaan pääsin henkilökohtaisessa Suomen mestaruuskisassa palkinnoille. Yksi junnuviestiplaketti löytyy, mutta ainuttakaan henkilökihtaista ei. Ei liioin junnuista, saati pääsarjasta. Tämä saavutus on itselleni tosi kova juttu. 

Plaketti kaulassa

Vaikka kisasta puuttuikin iso liuta kovia miehiä, niin plaketti on aina plaketti, eikä niitä kuitenkaan kaikille jaeta. Mutta vaikka sijoitus onkin hieno ja olen todella fiiliksissä siitä, niin letkasta putoaminen jäi sen verran kaivelemaan, että hommia jatketaan nälkäisenä ja täältä tullaan tulevina vuosina entistäkin kovempana mukaan letkoihin ja kärkikahinoihin! 

Loppuun haluaisin vielä julkisesti kiittää kaikkia matkassa mukana olleita. Erityiskiitos lähtee valmentajalleni Matille, sekä kotijoukoilleni ja seuralleni Angelniemen Ankkurille. TE olette uskoneet minuun ja mahdollistaneet näin hurjan kehitysloikan ottamisen, KIITOS!

Mutta ei tämä tähän jää! Työt ja matka jatkuu! 

-JK

Syksyn kilpailukaudesta osa I : "Onnistumisten kierre"

 Kausi on saatu päätökseen jo jokin aika sitten. Palaan kausianalyysin merkeissä tuonnempana, mutta ennen sitä on syytä kertoa syksyn onnistumisista. Tämä teksti on ollut työn alla koko syksyn. Jukolasta alkaen on ollut hyvä flow päällä ja joka kisan jälkeen onkin ollut tunne, että vielä jotain parempaa on tulossa. Oikeastaan sen takia tämän tekstin julkaisu on odottanut “pöytälaatikossa” ja nyt lopulta se on julkaisukunnossa. Tosin alkuperäinen teksti venähti pitkän kirjoitusjakson myötä melko pitkäksi, joten piti kirjoittaa uusi tiivistetympi versio. Ja senkin jaoin kahteen osaan, joista ensimmäinen on tämä.

Koko kauden odotin eniten SM-yötä, pidin maastoa ja yösuunnistusta itselleni parhaiten sopivimpana kisana. Ennen yötä juostiin kuitenkin SM-pitkä matka Keski-Suomessa. Saman maaston toisessa päässä tein yhden elämäni ikimuistoisimmista suunnistussuorituksista vuoden 2013 SM-keskimatkan karsinnassa oltuani peräti 4. Ihan ei paukut silloin riittäneet finaalissa ja lopputulos oli paljon karsintaa heikompi. Mutta tuo karsintasuoritus mielessäni lähdin innoissani tämän vuoden pitkille. Tällä kertaa epäonnistuin karsinnassa. En löytänyt hyvää virettä fyysisesti ja suunnistuskin tökki pahasti. Karsinnan jälkeen sanoin voittavani B2-finaalin. Kaivoin jostain finaaliin oikeanlaisen tahtotilan ja otin ensimmäisen voittoni suunnistuskilpailuissa 14-sarjan jälkeen. Tuntui muuten äärimmäisen hyvältä, vaikka kyse olikin vain B2 finaalin voitosta. Se, että pystyy voittamaan 11 vuoden tauon jälkeen, antoi itselle valtavasti uskoa tulevaan. Että kyllä minä pystyn yhä myös voittamaan. 

SM-Pitkä matka, Kuvaaja: Esko Pekkanen

SM-sprintissä lähdin avoimin mielin karsintaan, ja finaalipaikka oli aivan loppuun asti hyppysissä, kunnes rutiinin puutteen vuoksi missasin yhden yksinkertaisen rastivälin ja käytännössä hävisin finaalipaikan tällä lyhyellä 100m välillä. Kaikki paukut jäi kuitenkin karsintaan, enkä saanut enää B-finaalissa itsestäni mitään irti.

SM-Sprintti, Kuvaaja: Jorma Laitinen

Sprinttiä seurasi SM-viesti, joka olikin itselläni tuon viikonlopun tärkein startti. Sorruin järjettömään jännittämiseen ja epäonnistuin täysin. En muista koko päivästä juuri mitään, niin kovassa henkisessä lukossa olin. Tiedän kuitenkin melko hyvin mistä oli kyse ja epäonnistumisesta irtipäästäminen, opiksi ottaminen ja lopulta unohtaminen oli kohtalaisen helppoa. Aina näin ei ole ollut, mutta mielestäni muutos tässä kertoo itsensä tuntemisesta ja henkisen puolen kypsymisestä. Vielä kuitenkin riittää hommaa myös tuolla saralla ettei jatkossa kipsaantuisi ihan noin pahasti. Uskon senkin parantuvan, kunhan jatkan näiden asioiden työstämistä. 

Valmistautuessani kauden pääkisaan, SM-yöhön, huomasin olevani aiempaa epävarmempi yösuunnistaja. Nykysääntöjen valossa heijastimia ei enää sallita rasteilla ja se tuotti itselleni melkoista päänvaivaa. Aiemmin rastinottoni perustui kovaa rastin lähelle suunnistamiseen ja ympyrässä valolla heijastimen etsimiseen. Nyt se ei enää oikein toiminut. Oli tultava huolella pisteeseen saakka. Etenkin karsinnassa olin suurissa vaikeuksissa tämän asian kanssa. En ollut saanut riittävästi yötreenejä ilman heijastimia vyölle. Tavoitteeni oli päästä A-finaaliin (top50) ja täpärälle se meni, mutta selvitin kuin selvitinkin tieni finaaliin, lopulta 21sekunnin turvin. Finaalissa pystyin tekemään hyvän suorituksen. Vaikka minut saatiin kiinni, ja sen jälkeen me saimme ennen minua lähteneitä kiinni ja muodostimme 4-5 hengen letkan, niin pidän suoritusta silti hyvänä. Letkojen muodostuminen on osa SM-yön luonnetta, jokainen kisoissa juossut tietää sen. Suunnistimme hyvin, emme tehneet juuri virheitä ja vauhtimmekin oli melko hyvää. Sijoitukseni oli lopulta 22. (20. suomalaisista). Tämä oli heittämällä urani paras sijoitus tähän mennessä, ja selvästi parempi, mitä osasin odottaa tai edes haaveilla. 

Kuvaaja: Vesa Mäkinen

Kuten alussa kirjoitin, oli tämä teksti alunperin tarkoitus julkaista juuri hienosti menneen SM-yön jälkeen. Oloni oli kuitenkin jotenkin odottava ja itsevarma. Vielä oli nimittäin SM-erikoispitkä jäljellä. Olen juossut kyseisen kisan pääsarjassa kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli nykyisen seurani järjestämä ep vuonna 2018. Tuolloin toivuin flunssasta ja olin fyysisesti huonossa kunnossa. Taistelin kisan kuitenkin läpi ja hain kokemusta. Maalissa kuitenkin ilmoitettiin, että olin leimannut väärällä rastilla ja näin ollen lähes 4h uurastuksesta “palkintona” oli hylkäys. Toisen kerran juoksin erikoispitkän 2019 Vantaalla. Kova kisa sekin oli. Kärsin erittäin voimakkaista krampeista. Selvisin kuitenkin maaliin ja sijoitus oli muistaakseni 37. Mutta vaikka kaksi juostua erikoispitkää olikin tarjoillut vain melko happamia makuja, niin silti SM-yön jälkeen tuli tunne, että tuo tuleva SM-erikoispitkä voisi olla minun kisani…

Jatkuu seuraavassa osassa, joka julkaistaan lähipäivinä. Pysyhän kuulolla siis :)

-JK

Ennätyksestä toiseen ja pohjalta vauhtia

 Kevät alkaa taittua kesään, ja kisakausi on hyvässä vauhdissa. Kerroin viime tekstissä 10km testijuoksuennätyksestä, jonka juoksin 13.3. Vappuna oli ohjelmassa harjoituskauden seuraava testijuoksu, tällä kertaa Ankkurin testijuoksureitillä. Reitillä, josta on pidetty tilastoa ainakin -70 luvulta saakka. 

Testijuoksujen välisen ajan harjoittelussa pääpaino siirtyi yhä enemmän ja enemmän suorituskykyä ja lajivoimaa parantaviin mäkiveto ja -loikka treeneihin. Lisäksi suunnistusta otettiin ohjelmaan 2 kertaa viikossa. Aluksi suorituskyky nousi räjähdysmäisesti. Tunsin kuinka lähes joka treeni kehitti ihan järjettömän paljon. Lopulta kuitenkin kovat mäkivedot ja -loikat yhdistettynä kasvaneeseen suunnistusmäärään alkoi tuottaa ongelmia. Yhtäkkiä noin puolitoista viikkoa ennen testijuoksua alkoi ilmetä ongelmia. Jalat eivät enää palautuneet ja jokainen treeni hapotti kovasti. Olipa kyseessä sitten kovempi tai kevyempi treeni. Hapotusta kesti joitakin päiviä, kunnes ongelma muutti muotoaan. Pakaroiden ja takareisien hermotus oli aivan tukossa. Hermokipuja kestikin sitten aika kauan. Itseasiassa vielä testijuoksun jälkeenkin noin pari-kolme viikkoa. 

Lähdin vappupäivän testijuoksuun hyvin maltillisin odotuksin. En oikeastaan odottanut itseltäni mitään. Olin jopa valmistautunut keskeyttämään jos takareisi kinnaa pahasti. Lähdin juoksemaan kuitenkin varsin reipasta vauhtia. Pääsin juoksuflowhun ja painelin loppuun asti hyvää kyytiä. Pienen pieni hampaankoloon jäänyt pala oli 6km kohdalla alkanut pistos oikeassa kyljessä. En kuitenkaan jäänyt kiinni tähän yksittäiseen häiriötekijään vaan jatkoin maaliin hyvässä ajassa, 33:29. Siis 24sekuntia kovempaa kuin maaliskuun puolivälissä. Toki reitti oli eri, ja tämä Ankkurin reitti hieman alimittainen (kellon mukaan n.9,85km), mutta toisaalta tämä reitti on aika raskas nousumetrien ollessa yli 130m. (vrt. Kupittaan lähes täysin tasainen reitti). Tuolla tuloksella yltää seuran tilastoissa kaikkien aikojen 10. sijalle. Pidän aikaa kovana, mutta uskon, että pystyn tulevaisuudessa juoksemaan alle 33min. Aika oli muuten yli 2min parempi kuin marraskuussa juoksemani tuon reitin aiempi oma ennätykseni, joten talven harjoittelu on mennyt hyvin perille. 

Viikko testijuoksun jälkeen pääsin avaamaan myös suunnistuskauden, kun Kouvolassa juostiin sekä Suunnistusliigan että Viestiliigan osakilpailut. Lauantain Suunnistusliigan kisa lähti huonosti liikkeelle, kun en pitkällä ykkösvälillä luottanut tarpeeksi itseeni ja aloin sekoilemaan polkujen kanssa. Kolmosella oli kovaa yliyrittämistä ja juoksin käytännössä rastin läpi leimaamatta. Nelosella tajusin virheeni ja palasin kolmoselle leimaamaan. Loppu meni paremmin, mutta en saanut mitään kummosta vaihdetta silmään vaan pysyttelin myös fyysisesti mukavuusalueella. Taidollisesti näkyi alun virheiden jälkeen epävarmuus ja itseluottamuksen puute. 

Suunnistusliigan alussa yliyrittämistä ja unohtunut leima 3.rastilta

Viestiliigassa sunnuntaina juoksin ankkuriosuuden. Kakkosella tein isohkon 1,5min virheen. Tämän jälkeen sain kuitenkin hyvän rytmin päälle ja muutamaa pienempää kämmiä lukuunottamatta juoksin ihan kelvollisen osuuden. Olimme jääneet aiemmilla osuuksilla vähän taaemmas eikä ankkuripätkälle liiemmin letkaa siunaantunut, joten yksin sai hommia tehdä. Se oli toisaalta hyvä, niin ei ollut mitään häiriötekijöitä, vaan sai keskittyä omaan työhön. Vauhdin kannalta seura olisi varmasti tehnyt hyvää. Mutta näin tällä kertaa. Ihan ok suoritus.

1-1,5min virhe 2.rastille Viestiliigassa

Helatorstaina juostiin Lohjalla Prismarastit. Tämä kisa meni täysin penkin alle kahden ison n.4-5min virheen vuoksi. Odotin itseltäni hyvää suoritusta. Kahden kisan jälkeen sellaista kunnon mukaista suoritusta. Epäonnistuminen vei aika syvälle taas. Tuli tunne etten osaa kisatilanteissa tehdä yhtä hyvää suoritusta kuin harjoituksissa. Tunne etten koskaan saa itseäni miellyttävää suunnistus suoritusta kisoissa. Sanoin jopa lopettavani. Eikä se kyllä sillä hetkellä ollut vitsi. Tuli täystyrmäys ja tuntui ettei huvita enää jatkuvat epäonnistumiset ja muiden tsemppailut "ens kerralla sitten" jne. 

Yhden välipäivän jälkeen oli taas kisa. Entisen seurani Hämeenlinnan Suunnistajien kevät kansallinen. Tähän kisaan lähdin ilman mitään odotuksia. En odottanut itseltäni edes sitä, että jaksaisin juosta. Olin valmis kävelemään ja hölkkäilemään. Taisi vanhempien kettuilu kisaa edeltävänä iltana auttaa. Tein nimittäin hyvän suorituksen. Virhettä kertyi minuutin verran, jaksoin pääosin juosta ja sijoituin neljänneksi  n.5min kärjestä jääneenä. Tämä suoritus palautti uskoa omaan tekemiseen ja siihen, että osaan ja pystyn kyllä.

Hissin kevätkansallisissa 8lle huono reitinvalinta ja tappiota reilu 30sek

Nyt kaksi viikkoa ennen SM keskimatkaa ollaan jälleen epävarmassa tilanteessa, kun loukkasin nilkkaani viestitreenissä. Lääkärikäynti ja kuvantaminen poissulki murtumat onneksi. Mutta syvä haava on vuodellut verta vielä päiviä tapahtuneen jälkeen. Lisäksi nilkka turposi melko muodottomaksi eikä sillä kyllä juosta vielä hetkeen. Saapa nähdä kuinka kauan joudun odottamaan, että pystyn lenkkaria saati suunnistustossua jalkaani laittamaan. No, eipähän ehdi muodostamaan turhia odotuksia kisoihin, mikä näyttää olevan avain onnistuneisiin suorituksiin.

Juoksutauko on hyvä käyttää palautumiseen ja niiden asioiden tekemiseen, joita en normaalissa arjessa ehdi tekemään, esimerkiksi lukemiseen. Lisäksi olen kaivannut tunnetta, ettei ole kiire mihinkään eikä tarvitse olla suorittamassa koko ajan jotain. Joten vaikka varmasti vähintään keskivartalokuntopiiriä ja kehonhuoltoa tuleekin tehtyä, niin ennen kaikkea nautin henkisestä breikistä ja lataan akkuni täyteen, jotta kun kenkä mahtuu taas jalkaan on akut täynnä ja jaksaa niitä kenkiä jälleen kuluttaa! Nyt on myös hyvää aikaa palautumisen ohessa tehdä töitä pääkopan kanssa. Se puoli tarvitsee ennen kaikkea selkeät toimintamallit kisatilanteisiin, jotta on mahdollisuus tehdä kunnon ja taitojen mukaista tulosta. 

Kohti kesää ja uusia mahdollisuuksia onnistua kisoissa! :)

-JK

Ennätyskunnossa kohti kevättä

 Viime kuulumisista onkin vierähtänyt jo hyvä tovi, mutta hiljaiselo blogin puolella on tällä kertaa tarkoittanut ennennäkemättömän kovaa lenkkikenkien kuluttamista! 

Talvikaudella olen harjoitellut paljon. Enemmän kuin koskaan ennen. Ja vieläpä selvästi. Aina enemmän ei ole enemmän ja parempi, mutta on paljon kiinni siitä, miten asioita tekee. Enkä toki tarkoita, että oma tapani olisi ainoa oikea, tai oikea ylipäätään jollekin toiselle. Mutta minulle se on tuntunut toimivan erityisen hyvin. Itselläni pääpaino talven harjoittelussa on ollut pitkissä pk2 lenkeissä. Olen juossut kahden tunnin molemmin puolin lähellä aerobista kynnystä kaksi kertaa viikossa. Sen lisäksi ohjelmassa on ollut kahden - kolmen tunnin pitkiä pk1 lenkkejä. Nämä siis kovilla viikoilla. Lisäksi ollaan rytmitetty harjoittelua muutenkin enemmän. Parin tunnin aerK-lenkki on muuten pirun hieno harjoite kunnossa ollessaan, mutta melko hapan huonokuntoselle. 

Talvikausi on sujunut pääosin kuitenkin hyvin, oikeastaan lähes suunnitelmien mukaan. Yksi pieni välikuolema tosin tuli, kun intouduin juoksemaan kovan määräjakson viimeiseksi treeniksi maratonin verran peekoota. Ei sinänsä huono treeni eikä edes ollut ensimmäinen kerta, mutta ei se oikein sopinut talven siihen asti suurimman kilometrikakun päälle kirsikaksi. Hirveän yllättynyt en tuosta väsähtämisestä ollut, olinhan halunnut kovan jakson päätteeksi tuntea harjoitelleeni. Kevyt viikko teki kuitenkin tehtävänsä ja palauduin ylirasituksesta melko pian. Sen jälkeen meno on ollut kyllä erittäin vahvaa ja terävää.

Edellinen harjoitusjakso koostui kolmesta erilaisesta viikosta; yhdestä pk1 painotteisesta, yhdestä pk2 painotteisesta ja yhdestä teho painotteisesta viikosta. Tämä siis poikkesi talven aiemmasta rytmityksestä. Jakso päättyi kevyeen viikkoon, joka huipentui 10km omaan testijuoksuun. Tällä etenkin kevyen viikon sisällöllä ja toteutuksella simuloitiin tärkeää kilpailuviikkoa ja haluttiin katsoa miten homma toimii keventäessä tärkeään kilpailuun. Testijuoksu taas toimi tässä simulaatiossa tärkeänä kilpailuna. 

Testijuoksuun minulla oli kolme vaihtoehtoa. Ensisijainen vaihtoehto oli juosta 10km testi Salossa seuramme legendaarisella testijuoksureitillä. Tämä vaihtoehto oli kuitenkin riskialttein lumelle ja jäälle ja muutenkin raskain profiililtaan. Olin tehnyt kaksi varasuunnitelmaa. Toinen vaihtoehto oli juosta Turussa reitillä, jolla olen aiemminkin kellottanut 10km omia testijuoksuja. Mutta myös tällä reitillä oli riski sille ettei baana ole vielä sula. Kolmas vaihtoehto oli juosta Kupittaan harjasuolatulla reitillä. Tämä oli kaikista todennäköisimmin sula reitti. Kun testiä edeltävänä päivänä satoi vielä kohtuu paljon lunta, alkoi olla selvää, että kallistun suolabaanalle. 

Kevyen viikon alkupuoliskolla vire oli äärimmäisen hyvä ja kevyillä lenkeillä kulku mielettömän hyvää. Kevennys oli kuitenkin niin suuri kovempiin viikkoihin nähden, että vire alkoi loppuviikkoa kohti vähän huonontua. Ei dramaattisesti, mutta kyllä se kysymysmerkkejä ilmaan nostatti. Onko kevennys jälleen kerran liikaa? Niin usein talven aikana on käynyt niin, että kevyellä viikolla kulku on huonoimman tuntusta. Uskoin kuitenkin, että lumentulo ja nastalenkkareilla juokseminen sai vireen tuntumaan todellista tilannetta huonommalta. En tästä huolimatta lähtenyt testijuoksuun liian suurilla odotuksilla.

Testijuoksu aamuna, olo oli jännittynyt ja myös syke oli koholla. Vaikka kyseessä olikin vain oma testijuoksu, niin kyllä se silti sai jännittämään. Lähdin kotoa verryttelemään kohti Kupittaata ja loskassa läpsytellessä ei kyllä saanut minkäänlaista tuntumaa päivän vireestä ja iskukyvystä. Juoksin paljon perus pk lenkkiä hiljasemmalla vauhdilla, mutta silti syke oli varsin korkea vauhtiin nähden. Jännitti aika paljon. Olen jännittäjä-tyyppiä. Uudet tilanteet sekä kilpailu- ja testitilanteet jännittävät minua kovasti ja saa sykkeeni kohoamaan normaaliin verrattuna 10-20 lyöntiä minuutissa.

Lähdin juoksemaan testijuoksua tavoiteaika 34:30 mielessäni. Tuo aika on 25 sekuntia ennätykseni alle, eli mielestäni ihan realistinen tavoite. Juoksin ensimmäisen kilometrin hieman alle tavoitevauhtia. Kun toinen ja kolmaskin kilometri taittui selvästi alle tavoitevauhtia, aloin miettimään, että väistämättä hyydyn jossakin kohtaa. Ajattelin kuitenkin juoksevani niin pitkään kuin suinkin mahdollista samaa vauhtia tai jopa kiristäen. Kestän niin pitkään kun kestän ja lopun taistelen maaliin. Viides kilometri menikin jo lähes 10 sekuntia kovempaa, mitä olin suunnitellut. Voi olla, että se hieman söi lopusta paukkuja, mutta toisaalta, on mahdollista etten olisi siltikään kyennyt kovempaan loppuun vaikka viides kilometri olisi ollut vähän hitaampi. Vauhti tippui hieman ja oikean keuhkon alapuolelle pisti. Tiesin, että olen lähellä maksimia. Viimeisen kaksi kilometriä juoksin sekä kelloa, että oksennusta vastaan. Tunsin kuinka mahan sisältö oli liikeessä, ja suunta oli ylöspäin. Se hieman sotki loppukirin ottamista, mutta toisaalta tiesin ainakin antaneeni kaikkeni, tai ainakin hyvin lähelle kaikkeni. Juoksin 10km kellon mukaan 2,2km lenkkiä kiertäen. On paljon mahdollista, että todellinen matka oli 10,2km. Kellon gps kun tahtoo oikoa mutkissa. Kello pysähtyi aikaan 33:53. Lähes 40sekuntia realistista tavoitettani kovempi aika. Ja 1:02 ennätykseni alle. Mieletön juoksu! Yksin juostuna ja mahdollisesti ylimatkaa. Hyvänolon tunne raivasi pahanolon tunteen pois tieltään ja valtasi koko kehon. Tuuletin. Mutta maltillisesti, olinhan lauantai iltapäivällä kaupungin ainoalla sulalla jalkakäytävällä ja ihmisiä sen mukainen määrä ympärillä. Tein hyvän juoksun, rikoin ennätykseni ja onnistuin antamaan kaikkeni. Aika ei tietenkään ole ihan vertailukelpoinen aiempiin kellotuksiin, koska reitti on ollut eri. Mutta kyllä se juoksu kaikkinensa niin hyvä oli, että on selvää, että olen paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin. Olen muuten parantanut 10km ennätystäni nyt yli 2,5minuuttia parissa vuodessa. Ja viimeisin reilu minuutin parannus 10 kuukautta edellisen ennätyksen jälkeen. Melkoista kehitystä tapahtunut siis. 

Talven harjoittelu on siis onnistunut erinomaisesti. Tästä on todella hyvä jatkaa kohti kevättä ja kesää. Nyt on aika aloittaa suunnistusharjoittelu. Maastossajuoksutaito ja -kyky on varmasti jälleen ruosteessa, joten on tärkeää päästä juoksemaan maastoon. Lisäksi suunnistustaidon kehittäminen jatkuu edelleen. Kun tietää olevansa hyvässä kunnossa voi keskittyä rauhassa suunnistamiseen ja voi jättää turhan höntyilyn pois. Siispä, hyvillä mielin kohti suunnistuskautta!

-JK