Muistan, kun kesällä harjotuksellisia suuntaviivoja luodessa, mietin, että nyt voi muuten olla liian kova ohjelma. Niinpä päätimme hieman muokata ohjelmaa kevyempään suuntaan. Lopulta saatiin paperille ihan hyvän näköinen kokonaisuus kasaan, pääpainon ollessa pitkissä reippaissa treeneissä. Kauden pääkisaan SM-ep:lle niillä tietenkin tähdättiin. Välietappina pidettiin tutusti Paavo Nurmi maratonin puolimatkaa. Kumpuun meni ja pahasti. Kroppa antoi ensimmäisiä huolta herättäviä merkkejä. Jaksoin 4km juosta kilpaa, jonka jälkeen meno alkoi hyytyä. Laitoin kisan aikana kulkemattomuuttani kovan tuulen piikkiin, kunnes tajusin jossain 10km kohdilla, että nyt ei käy kroppa ihan täysillä, tuskin edes puoliteholla. Rimpuilin kisan loppuun, koska hyytymispisteeltä maaliin olisi ollut tuskallisen pitkä kävelymatka. Maalissa taisin todeta, että olen tulossa varmaan kipeeksi. En muista milloin olisin ollut suorituksen jälkeen niin poissaoleva niin pitkään. Se oli raskas päivä, siis nimenomaan fyysisesti.
Viikko puolikkaasta kisattiiin Viestiliigaa, ja se oli jos vain mahdollista vielä puolimaratoniakin vaikeampi päivä. Haahuilin osuuteni hölkkä kävelyä tajunnan rajamailla läpi. Olin kisan jälkeen varma, että kausi päättyi siihen. Tunsin, että joku on kropassa pahasti vialla, se ei toimi laisinkaan.
Tuon Mikkelin Viestiliigan osakilpailun jälkeen seuraavalla viikolla alkoikin sitten opinnot Lapin Ammattikorkeakoulussa (maanmittaustekniikka, monimuoto) ja lähijaksollahan se sitten alkoi. Kolmen päivän Rovaniemen keikka ja siellä tulin myös kipeäksi. Tietysti. Päivät oli aika raskaita, kun olo oli lievästi sanottuna tukkoinen ja uutta asiaa tuli tuutin täydeltä. Tästä alkoi sellainen hullunmylly, että ei mitään järkeä. Töissä jatkoin ja jatkan edelleen täysipäiväisesti (40h/vko), työn lisäksi koulua on ollut keskimääräisesti ehkä semmoinen 30h/vko. Eli kevyitä 70h viikkoja. No nyt on ensimmäinen syksy takana. Tai no, opintopisteitä taitaa kasassa olla jo koko vuoden edestä (peilaten neljän vuoden tavoite aikatauluun, 55op + yhdestä 5op kurssista puuttuu vielä arvosana). Ihan hyvin on kai mennyt. Keskiarvo on jossain 4,8 paikkeilla.
Syksyä edettiin melko maltillisella treeniohjelmalla. Oikeastaanhan homma eteni päivä kerrallaan. Suunnitelmat tehtiin, mutta oliskohan kalenterissa ollut jo joulukuu, kun pystyin tekemään ensimmäisen ehyen, suunnitelman mukaisen viikon. Harjoittelussa tähdättiin vain siihen, että kroppa alkaisi jälleen toimimaan ja palautuisi edellisestä harjoituksesta. Tuskaisia viikkoja, kun puolen tunnin hölkkälenkistä kesti päiväkausia palautua.
25mannassa juoksin ehdottomasti kauden parhaan vedon, jääden osuuspohjat juosseesta Lucas Bassetista 3.40min. Se oli hämmästyttävän pirteä suoritus syksyn ylirasitustila huomioon ottaen. Kauden pääkisoiksi merkatut SM-yö ja SM-erikoispitkä meni odotusten mukaisesti alakanttiin. Mutta eipä noista ihmeitä ainakaan itse voinut odottaakaan. Jos lähes koko syksyn yrittää saada kroppaa siihen malliin, että kahtena peräkkäisenä päivänä puolen tunnin hikilenkit tuntuisi edes jollain tasoa siedettävältä, niin vaikea siinä on edes vaaleanpunaisten lasien läpi katsottuna unelmoida siitä, että 3h erikoispitkä kisa menisi, kuten sen haluaisi menevän. Kuluvan kahden vuoden mitalijahdin ensimmäinen vuosi oli hutivuosi, näin se nyt vaan meni. Mutta uutta matoa koukkuun tulevalla kaudella!
No olihan tossa syksyllä muitakin haasteita. Aluksi sattui työtapaturma, jossa lähes sata kiloinen betoninen kaivonrengas putosi säären päälle, jolloin jalka jäi renkaan ja putken väliin väännyksiin. Lähellä varmasti kävi sekin, että jalka olisi mennyt poikki. Tapaturma työllisti ensihoidon lisäksi myös pelastuslaitosta, kun evakuoinnissa tarvittiin enemmänkin apua. Sairaalassa kuitenkin selvisi kuvien ja muiden tutkimusten jälkeen, että luut ja muut on säilynyt ehjinä, että tikeillä selvittiin. Ihan hitonmoinen tuuri oli mukana, sanoisin. Tämähän sattui jo ennen 25mannaa (tikit pois viikko ennen mannaa), joten siihenkin peilaten se mannan osuus oli ihan kelvollisen hyvä suoritus.
Ja ihan kuin vielä niin kovin vähän olisi ollut kaikkea ylimääräistä ohjelmaa syksyn aikana, niin kaiken tämän lisäksi keskellä kirkasta, tai no ei nyt niin kirkasta, aika harmaata, mutta tavallista työpäivää sain jonkinlaisen tajuttomuuskouristuskohtauksen. En muista itse tuosta mitään, mutta työkaverin havaintojen perusteella vauhtia oli jälleen haettava Tyksistä, jossa tehtiin pään magneettikuvaus, liuta verikokeita ja muita tutkimuksia. Mitään selkeää syytä kouristelulle ei kuitenkaan löytynyt. Mutta pykälien mukaan mentiin, ja autolla ajo kiellettiin kolmeksi kuukaudeksi. Helmikuun alusta saan taas auton rattiin asettua. Turvallisuussyistä tietenkin, jos kohtaus uusiutuisi. Tammikuussa tutkitaan vielä lisää, mutta on hyvin mahdollista, ettei mitään löydy sittenkään.
Kohtauksen jälkeen olo oli aluksi todella väsynyt, mutta on sen jälkeen tasoittunut ollen normaali. Aluksi tapahtumat pyöri myös mielessä aika paljon, ja tuli uniinkin, mutta nyttemmin tapahtumat eivät juurikaan enää vaivaa mieltä.
Onhan päivä vielä huomannakin
Jokseenkin vaiherikas ja rankka syksy ollut, mutta olen iloinen, että olen pysynyt hullunmyllyssä mukana, vaikka ei se kyydistä putoaminenkaan kaukana ole ollut. Pinna on ollut kireällä ihan liian usein, kun painetta kattilassa on piisannut. Nyt joulun pyhien aikaan on mukava, kun vihdoin saa kunnolla pysähtyä hengittämään. Joulupukilta toivon saavani terveyttä, pitempää pinnaa ja sisua tuleviin haasteisiin.
Lukijoille toivon myös terveyttä ja liikunnan iloa!
Ensi vuoteen!
 |
| Valoa näkyy usvan takaa |
-JK
