Onpahan ollut eriskummallinen kausi. Ensin ei juuri mitään kisoja, ja lopulta kaikki mahdolliset kisat yhteen putkeen. Viisas harkitsee ja valitsee kisoja tarkemmin ja vähän tyhmempi kiertää koko sirkuksen. Itse olen jälkimmäinen. Kirjoitan tarkempaa purkua kaudesta hieman myöhemmin, vielä ei ole sen aika. Nyt on aika kurvata tämän kauden loppusuoralle. Mutta jotain on antaa tiedonjanoisille jo nyt.
Viime viikonloppuna (25.-26.9.) oli yösuunnistuksen suomenmestaruuskisat. Itselle kauden tärkeimmät kisat. Jouduin jättämään kisat väliin sairastumisen takia. Kävin koronavirustestissä. Tulos tuli varsin nopeasti, kolmen todella pitkältä tuntuneen päivän päätteeksi. Negatiivinen. Huh.
Kolmen sairaspäivän aikana nukuin 12h vuorokaudessa. Lepäsin. Ensimmäistä kertaa lähes kolmeen kuukauteen. Kyllä, 10 viikonloppua putkeen poissa kotoa. Leirejä, pikkukisoja, viestejä ja SM kisoja. Joka viikonloppu jossain. Suunnistus on ollut pahasti ruosteessa. Kisasta toiseen epäonnistumisia. On meinaan pääkopalle kovaa touhua sössiä joka kisassa. Matkustaa pitkin maita ja mantuja. Arkisin olen nuijinut opintoja kasaan ja aloittanut vakituisessa työssä. Lenkilläkin olen käynyt. Hyvinkin. Mutta siitäkin enemmän myöhemmin.
SM viestin totaalisen notkahduksen jälkeen pääsi epätoivoinen avunhuuto. Pienellä avustuksella ja johdattelulla, mutta pääsi kuitenkin. Todettiin, että suorituksenhallinnassa on suuria ongelmia tällä hetkellä. Pureskelin neuvoja joita sain. Tein myös ohjattuna henkistä valmentautumista. Pikkuhiljaa alkoi valjeta, että olen todella pahasti ahdistunut ja kipsissä. On kai vähemmästäkin, jos kiertää kolme kuukautta kisasta toiseen, epäonnistumisesta seuraavaan. Eikä aikaa palautumiseen ole jäänyt riittävästi siviilipuolen kiireiden täyttäessä arjen kalenterin. Jotenkin sitä on uskotellut itselleen, että “kyllä se seuraavassa kisassa loksahtaa paikalleen.” Onhan harjoitukset kuitenkin pääosin sujuneet mallikkaasti. Ja syöttänyt kuolemattomuuden pajunköyttä. “Kyllä vielä nämä kisat jaksan”, “enää kolme viikonloppua niin saan lähteä kisoihin kotoa”. “Enää muutamat kisat tälle kaudelle, sitten saa levätä.”
SM yöhön olin tosiaan lähdössä, ja tuntui, että ajatus on hieman kirkkaampi ja odotin todella kisoja. Mutta karsintaa edeltävänä yönä heräsin voimakkaaseen kurkkukipuun, en onnistunut nielaisemaan ja nielu tuntui olevan tulessa. Sain vähän juotua ja jatkoin unia ajatuksella, että kyllä se aamuun mennessä menee ohi. Eipäs mennytkään. Kävin jonkin aikaa henkistä painia ja koitin hyväksyä sitä tosiasiaa, että kauden pääkisat jäävät väliin. Ihan jo oman terveyden takia, mutta ehkä vielä enemmän muiden suojelemiseksi. Etten tartuttaisi muita. Otin yhteyttä lääkäriin ja varasin ajan koronavirustestiin tunnin päähän. Tämän sairastumisen tarkoitus oli vain ja ainoastaan pysäyttää minut lepäämään. (Onko sairastumisella ylipäätään muita tarkoituksia, kun kertoa, että pysähdy!?) Kun tämän (harvinaisen helposti) ymmärsin, ei kisojen väliin jääminen enää harmittanut ihan niin paljoa. Oikeastaan olin helpottunut. Ymmärsin kuinka uuvuksiin olin itseni ajanut. Sain syyn pysähtyä ja levätä. Ja ai piru kun on tuntunut hyvältä.
Suunnistusteknisesti en odota ihmeitä tai muutoksia loppukaudelta. Ei minun tarvitse, onhan homma koko ajan ollut kasassa harjoituksissa. Kaikki tarvittava taito ja tieto on jo. Sen sijaan odotan itseltäni sopivan tunnetilan löytämistä kisatilanteissa ja sitä kautta hyvää suorituksenhallintaa. Odotan pystyväni jälleen nauttimaan kilapiluista.
Kohti kummallisen kauden loppusuoraa siis!
-JK
